Katsaus vuoteen 2016

Heippa muruset taas pitkästä aikaa ♥ Toivottavasti siellä joku vielä oottelee mun kirjoituksia vaikka vähän hiljasta onkin ollut viime kuukausina! Vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin kurkata menneeseen vuoteen kuvien ja fiilisten muodossa, eli tässä tulisi vähän katsausta vuoteen 2016!

Vuosi 2016 oli monella tapaa hieno ja unohtumaton. Päällimmäisenä mieleen jäi 2,5 kuukauden työharjoittelu Sri Lankassa, maaliskuinen Madridin reissu perheen kesken sekä ammattikorkeakoulusta valmistuminen. Viime vuoden aikana tein just sopivasti töitä, vietin aikaa ihanien ystävieni kanssa, otin tarpeeksi omaa aikaa ja koitin parhaani mukaan saada arjestakin kaiken irti. Tutustuin uusiin ihmisiin ja itseeni entistä paremmin, surfasin ensimmäistä kertaa, opin kunnolla olemaan yksin, nauramaan itselleni ja ottamaan iisisti. Omaksuin täysin vieraan kulttuurin, podin koti-ikävää ja olin järjettömän onnellinen päästessäni takaisin Suomeen. Ikuistin monet ihanat hetket valokuviksi, kokeilin uusia reseptejä, kävin useita syvällisiä keskusteluja, autoin naapuria, valmistin brunsseja ja nukuin yleisesti ottaen tosi hyvin.

Jotkut teistä varmaan tietääkin, että mä en siedä ollenkaan turhaa stressiä ja draamaa, ja viime vuoden osalta jäi kyllä sellainen fiilis, että asiat meni aika nappiin eikä mistään turhasta tarvinnut murehtia. Mun tavoite kuitenkin on elää iloista ja onnellista elämää ja siksi koitan karsia huonoa fiilistä aiheuttavat tekijät minimiin. Tosi kiva tajuta, että yleisesti ottaen mulla on ollut hyvä fiilis eikä sen suurempia alamäkiä oo tullut viime vuoden aikana eteen.

Vaikka en sen erikoisempia uuden vuoden lupauksia tehnytkään, voisi tälle vuodelle olla hyvä asettaa joitakin tavoitteita. Tärkeimpänä varmaankin liikunnan lisääminen eri muodoissa ja monipuolisempi ruokavalio, näistä mulla tulee välillä lipsuttua luvattoman paljon. ;D Toivottavasti tästä vuodesta tulee vähintäänkin yhtä hyvä kuin viime vuodesta! Erityisesti odotan mun 24-vuotissynttäreitä, jotka onkin jo vähän yli viikon päästä, sekä meidän parin viikon Vietnamin lomaa helmikuussa ♥ Aivan ihanaa päästä lomalle ja näkemään taas täysin uusi paikka. 

Mitä te odotatte vuodelta 2017?

Pari sanaa idiooteista

Sä oisit ihan **tun hyvännäkönen jos painaisit 7 kiloo vähemmän.

Näin tuli joku valopää avaamaan keskustelun kesäiltaa terassilla kaverin kanssa istuessani. Ehkä se oli vitsi, mahdollisesti, tai sitten se oli vain humalaisen miehen vankkumaton mielipide. Tai ehkä jopa maailman surkein iskuyritys. Tän sankarin sanat ei mua sen enempää hetkauttaneet, mutta jäin kuitenkin miettimään, että miksi, MIKSI täytyy avata suunsa arvostellakseen toisten ulkonäköä negatiivisessa mielessä. 

Muistan ikuisesti, kun viisi kesää sitten serkkuni ja siskoni kanssa lähdimme ruokakaupasta ulos. Tuulikaapissa istuskeli pari mammaa, jotka alkoivat kovaan ääneen kommentoida keskenään, että "miten noi kehtaavat kulkea shortseissa, kun läskit vaan hyllyy". Siis mitä? Olin silloin 18-vuotiaana ihan tikku, ja serkkuni ja siskoni ovat vielä mua pienempiä ja hoikempia. Ja tämä ei nyt ollut jutun pointti, vaan se, että eiköhän jokaisella ole muutenkin oikeus pukeutua sään ja ihan oman mielen mukaan. Pistää niin vihaksi tollaset ääliöt. Tuollaisista tilanteista jää aina eniten harmittamaan se, että hämmennyksen vallassa ei saa lauottua mitään nerokasta vastaiskua...

Mä en ihan oikeasti ymmärrä, mikä tollaisilla ihmisillä on hätänä. Kai se on joku oman elämän tyhjiö, joka saa ihmisen käyttäytymään noin. Ilkeät sanat saattavat jättää toisille ikuiset arvet ja tuollaiset kommentit pahimmassa tapauksessa voivat saada häpeämään omaa vartaloa. Toivooko joku oikeasti aiheuttavansa sellaista muille? Eiköhän tää elämä oo aika ajoin ihan tarpeeksi hankalaa ilman tollaisia maailman turhimpia ilkeilyjäkin. Mä oon itse pitänyt sellaista linjaa, että jos ei oo mitään hyvää sanottavaa niin oon vaan hiljaa, mutta jos on aihetta kehuihin ja kauniisiin sanoihin niin päästän kyllä ne suustani. Mikään ei piristä päivää niin kuin tuntemattoman kehut onnistuneesta meikistä tai asuvalinnasta, se on tullut omallakin kohdalla todistettua useamman kerran.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always."

Elokuun ensimmäinen

Heipat taas pitkästä aikaa ja ihanaa elokuun alkua kaikille! Täällä blogissa on ollut mun Suomeen paluun jälkeen vähän hiljaisempaa, koska oon ollut lähes koko ajan menossa ja postausten suhteen on muutenkin ollut pää vähän jäässä. Mitä vähemmän tänne kirjoittelee, sitä isompi kynnys on aina tulla postailemaan kun se homma ei tuu niin rutiininomaisesti. No joka tapauksessa, täällä ollaan taas ja mulla on vaikka kuinka paljon kuviakin odottamassa tulevia postauksia!

Tähän kesään on mahtunut vaikka mitä kivaa - paljon ulkona oleilua, kavereiden näkemistä, kivoja työpäiviä, hyviä ilmoja, road trippejä, terassireissuja, hyvää fiilistä ja unelmointia. Vielä kun ehtisi mökkeilemään! Mulla tosiaan ei enää syksyllä jatku koulu, saan restonomin paperit käteen ja voin tehdä mitä ikinä haluan. Se on jännä tunne, kun ei ole vielä mitään selkeitä suunnitelmia, mutta nautin nyt tästä vapauden tunteesta ja mietin rauhassa seuraavaa siirtoani. Tällä hetkellä oon tosi tyytyväinen tähän vaiheeseen ja mun elämään, kaikki on kivasti tasapainossa ja mistään stressistä ei oo tietoakaan.

Kuvat: Ani / naked truth

Nää kuvat napattiin parisen viikkoa sitten, kun otettiin Anin kanssa auto alle ja huristeltiin Hollolaan. Meillä oli tarkoituksena mennä ihastelemaan ja kuvailemaan Kiikunlähteelle, joka on kirkas turkoosivesinen luonnonlähde, mutta jostain syystä meidän käyntikerralla se näytti ihan normaalilta lammelta, ei todellakaan mitenkään erityiseltä. Siellä on kuulemma viimeaikoina tehty jos jonkinlaista ilkivaltaa, esimerkiksi heitetty vaahtosammutin sinne lähteeseen.. Miksi kaikki kaunis pitää tuhota?? Päätettiin sitten ajaa auto läheisen pellon laitaan ja kuvailla siellä. Tykkään näistä kuvista tosi paljon, vois jopa sanoa että on mun blogihistorian omat lempparikuvat! Mitäs te tykkäätte? :)

Good vibes only

Miten musta tuli se elämäniloinen ja positiivinen tyyppi, joka on aina hyvällä tuulella? Siihen on varmasti vaikuttaneet monet tekijät. Enhän mäkään aina ole hyvällä tuulella, en tietenkään, mutta pyrin siihen tietoisesti - onhan elämä nyt vaan paljon kivempaa, kun on iloisella mielellä ja hyvällä asenteella! 

Ihan rehellisesti sanottuna mulla on aina ollut aika helppoa. Ehjä ja onnellinen perhe, ihania ystäviä, opiskelu- ja työpaikkoja, tarpeeksi rahaa, hyvät unenlahjat ja nauru herkässä. On mullakin kuitenkin sairauteni, erot, päättyneet kaverisuhteet, stressin aiheet ja huonot päiväni. Pitää vain (yrittää) osata nauttia niistä asioista, jotka on omalla kohdalla hyvin. 

Tietysti myös mulla on ollut teini-iän angstini ja muut synkät ajat, mutta oon jo joidenkin vuosien ajan tehnyt jatkuvasti töitä positiivisen ajattelutavan eteen. Uskon, että hyvän ystäväni Anin sairastuminen syöpään jopa kolmesti on ollut yksi käänteentekevä hetki mun elämässä, minkä kautta oon omaksunut positiivista ajattelutapaa. Tajuttuani, ettei elämästä ikinä voi tietää, haluan elää niin että voin olla tyytyväinen ja nauttia näistä kauniista päivistä. Kun positiivisuutta ruokkii, se voimistuu ja elää aina vaan vahvempana mielessä.

Varsinkin töissä kuulen usein, että miten joku voi olla noin pirteä ja aurinkoinen. Haluan antaa ihmisille syyn hymyyn ja tehdä heidän päivästään paremman, jos vaan mitenkään voin. Ja mikäpä estäisi? Ei mikään. Positiivisten ihmisten seura on parasta lääkettä harmaankin arjen keskellä. Monta kertaa on käynyt myös niin, että oon itse kokenut olevani normaalia vaisumpi tai väsyneempi, ja silti mulle on sanottu sillä hetkellä, että olen aina niin pirtsakka. Ehkä se iloinen ajattelumalli on juurtunut jo mun luonteeseen. Hyvä niin!

Mä elän ihan tavallista elämää ja yritän ottaa siitä kaiken irti. Teen asioita, jotka saa mut hyvälle tuulelle. Nautin tavoitteiden saavuttamisesta, läheisten seurasta, hyvästä ruoasta, omasta ajasta ja niistä arjen pienistä asioista. Mun mielestä tärkeimpiä asioita, joita oon oppinut, on osata nauraa itselleen eikä ottaa elämää liian vakavasti. Mulla on joskus vähän liiankin suuri luotto siihen, että asiat järjestyy, mutta niin se vaan lähes poikkeuksetta menee. Oon oppinut myös olemaan stressaamatta liikaa ja ottamaan iisimmin, stressi ei nimittäin sovi mulle yhtään.

Ihan pienillä asioillakin on suuri vaikutus. Pidä huolta raha-asioista, nuku ja syö hyvin, kehitä itseäsi, liiku, vietä aikaa tärkeiden ihmisten seurassa. Tee sellaisia asioita mistä tykkäät. Älä tyydy sellaiseen elämään, joka voisi olla paljon parempaa. Aina ei ole helppoa olla onnellinen, mutta kannattaa todellakin yrittää. Elämä on paljon helpompaa ja ihanampaa silloin. ♥

Kulttuurishokki

Ennen tänne Sri Lankaan lähtöäni sain Anetelta hyvän vinkin - hän kehotti minua tutustumaan etukäteen kulttuurishokin vaiheisiin ja oireisiin. Äiti printtasikin mulle mukaan parit tietopaketit aiheesta ja lueskelin niitä lentokoneessa matkalla tänne. 

"Kulttuurishokkiin liittyvien tuntemusten voimakkuus riippuu omasta henkisestä kapasiteetista, oman ja kohdattavan kulttuurin erilaisuudesta sekä aiemmista kokemuksista."

En ole aiemmin ollut missään vieraassa kulttuurissa niin pitkää aikaa, että olisin ehtinyt kokemaan varsinaista kulttuurishokkia. Onneksi tutustuin shokin ilmenemismuotoihin etukäteen, sillä se on jonkin verran helpottanut omien fiilisten ymmärtämistä. Wikipedian mukaan kulttuurishokkiin kuuluu normaalisti neljä eri vaihetta: kuherruskuukausi, shokin kynnysvaihe, sopeutuminen sekä kotiinpaluushokki.

Ensimmäisessä vaiheessa kaikki on uutta, ihanaa ja jännittävää ja uuden kulttuurin huonot puolet jäävät huomiotta. Tuota vaihetta kesti mulla tänne saapumisesta suunnilleen 2,5 viikkoa ennen kuin shokki alkoi nostaa päätään. Vaikka olin lukenut oireista, en siltikään aluksi osannut yhdistää niitä kulttuurishokkiin. Olin vähän jopa unohtanut koko asian, kun kaikki sujui niin mukavasti. Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin kiinnittäväni enemmän ja enemmän huomiota epäkohtiin ja negatiiviisiin juttuihin ja tuntemuksiin. Tässä muutamia kulttuurishokin oireita ja huomioita, joita oon tehnyt...

Järkyttävä väsymys iltapäivisin. Töiden loppuessa tekee mieli vaan nukkua, vaikka oon nukkunut hyviä ja tarpeeksi pitkiä yöunia. Shokkivaiheen yleisiä oireita tosiaan ovat väsymys, masennus ja koti-ikävä. Oon ollut vähän alakuloinen toisinaan, mutta omasta mielestä kuitenkin pärjännyt ihan hyvin. Koti-ikävä ei ole niin paha kuin olisin voinut etukäteen kuvitella, mutta totta kai mulla on välillä ikävä kotiin.

Ärsyyntyminen pienimmistäkin asioista. Vaikka mun perusluonteeseen kuuluu melko olennaisesti hyväntuulisuus, shokkivaihe on tuonut jopa uusia piirteitä esiin. En muista että mua olisi Suomessa koskaan mikään ketuttanut niin paljon, kuin jotkut asiat täällä. Mua ärsyttää välillä aivan suunnattomasti, niin paljon että täytyy suunnilleen kiroilla ääneen. Se, kun kuljen yksin ulkona, joku lähestyy jatkuvasti joko kaupittelun tai juttelun merkeissä. Kulkuneuvot, ihan sama onko kyseessä bussi, tuk tuk vai moottoripyörä, tööttäilevät mulle ja toisilleen niin ettei ole sydänkohtaus kaukana. Tällä hetkellä ei edes tuu muita juttuja mieleen, ne on varmaan olleet niin olemattomia, mutta näitä ärsytyksen aiheita on kyllä oikeasti ollut paljon :'D Tämä ärsyyntyneisyys ei kuitenkaan onneksi ole mikään pysyvä olotila...

Kielimuuri ja "puhekyvyn menetys". Musta tuli noin viikko sitten normaalia hiljaisempi ja joissain tilanteissa tuntuu, ettei oikein saa sanaa suusta. Toisinaan taas ei tee edes mieli yrittää, koska monet eivät ymmärrä tai eivät osaa vastata. Skype-puhelut Suomeen on oikeasti mun pelastus, että saa edes välillä jutella niin että joku ymmärtää ja juttelee mun kanssa normaalisti.

Aikaansaamattomuus. Mun on taas viikon ajan pitänyt kirjoitella oppimispäiväkirjaa harjoittelusta, treenailla, järjestellä mun vaatteet kaappiin... Ja mitä mä oon tehnyt töiden lisäksi? Nukkunut päikkäreitä ja katsonut Netflixiä. Vapaapäiville oon sentään keksinyt jotain tekemistä ja tehnyt pieniä retkiä. 

Uuden kulttuurin epäkohtien etsiminen ja vertaaminen suomalaiseen kulttuuriin. Varsinkin työkulttuuri on täällä niin eri mitä Suomessa. Työt kyllä hoidetaan, mutta erittäin apaattisesti. Toinen asia mikä mua inhottaa on se, että suomalaisille normaali, ystävällinen käytös miehiä kohtaan ymmärretään täällä aivan muuna kuin ystävällisenä käytöksenä. Täällä hotellilla on naispuolisia työntekijöitä 7 % mut mukaanlukien, joten arvatenkaan mulla ei ole liikaa kaveriehdokkaita. 

Lohdullista on se, että tän vaiheen jälkeen pitäisi seurata tuo sopeutumisvaihe. Uskon, että se lähestyy kovaa vauhtia ja kohta kaikki tuntuu jo paljon helpommalta. Tietysti täällä on nytkin suurimman osan ajasta ihan mukavaa. On varmasti ihan normaalia, että uudessa ympäristössä kaipaa sitä tuttua ja turvallista kotimaata ja ihmisiä.

Onko kukaan teistä käynyt läpi kulttuurishokkia? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksista! 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille ♥

Tsunami

Kukaan tuskin voi unohtaa tapaninpäivänä 2004 tapahtunutta, koko maailmaa järkyttänyttä luonnonkatastrofia - Intian valtameren maanjäristystä, josta seurasi suurta tuhoa aiheuttaneet hyökyaallot. Tsunami vei yli 230 000 ihmisen hengen ja tuhannet menettivät kaiken omaisuutensa. Kammottava ja todella surullinen päätös joulupyhien vietolle.

Vaikka itse olinkin vielä pieni tyttö tuolloin, muistan järkyttyneeni tuhojen laajuudesta ja miettineeni tsunamia monen monta kertaa myöhemminkin. Muistan uutisoinnin keskittyneen pitkälti Thaimaahan, koska menehtyneiden joukossa oli paljon eurooppalaisia. Sri Lanka ei muistaakseni ollut tsunamin johdosta otsikoissa kovinkaan näkyvästi, täällä nimittäin vain pieni osa menehtyneistä sattui olemaan turisteja... Indonesian jälkeen seuraavaksi eniten tuhoa tsunami kuitenkin teki täällä, etenkin Sri Lankan itärannikolla.

Olen jutellut asiasta paikallisten kanssa. Kysynyt, missä he olivat hyökyaaltojen iskiessä. Olen kuullut tarinoita pelastautumisesta, muiden pelastamisesta ja valitettavasti myös heistä, ketkä eivät selvinneet. Suuri määrä ihmisiä katosi jäljettömiin. Mulle on näytetty taloja, joiden katoille kiivenneet pelastuivat sekä rakennuksia, joita on jouduttu rakentamaan uudestaan.

Merelle katsellessani asia palaa mieleeni lähes joka kerralla. Mitä itse tekisin, jos rantaviiva lähtisi nyt vetäytymään ja monien metrien korkuiset aallot lähestyisivät? Siinä olisi elämä pienestä kiinni. Ehditkö rakennuksen katolle, saatko kiinni tolpasta, onnistutko kiipeämään puuhun, viekö virta mukanaan?

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tuhojen laajuus hahmotettiin. Paikallinen matkatoimiston omistaja kertoi mulle olleensa tapahtumahetkellä Sri Lankan pääkaupungissa Colombossa, missä hyökyaallot eivät aiheuttanut juurikaan tuhoa, kun hätääntyneet asiakkaat alkoivat soitella hänelle. Puhuttiin tulvivasta vedestä, virrasta joka vie ihmisiä ja autoja mukanaan, siitä että matkaseuralaiset ovat kadonneet. Naisen oli mahdotonta ymmärtää, miten vakavasta asiasta oli kyse. Mahdotonta sen ymmärtäminen taisi olla kaikkialla muuallakin aluksi.

 

Video on osittain aika järkyttävä eikä missään nimessä millään tavaa mieltä ylentävä, joten jos et halua menettää iloista fiilistä niin en suosittele katsomaan.

Tämä ei nyt todellakaan ollut mikään ihan perinteinen postausaihe, mutta halusin kirjoittaa ajatuksiani tästä, sillä se on niin vahvasti läsnä täällä. Ainakin mun mielessä. Koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan, joten eletäänhän täysillä ja nautitaan siitä mitä meillä on. ♥ Osanottoni, jos joku läheisiä tai tuttuja tsunamissa menettänyt sattuu tämän lukemaan.

What's going on

Viime viikko kului taas yhdessä hujauksessa. Nää viimeiset päivät Suomessa ennen mun lähtöä on hurahtaneet ohi ihan hetkessä, ja enää on muutama päivä aikaa nähdä kavereita ja viettää aikaa poikaystävän kanssa sekä hoitaa loput matkajärjestelyt. Uusi markkinoiden isoin matkalaukku odottaa pakkaamista olohuoneessa. Käsittämätöntä, että perjantaina istun lentokoneessa.

Kaiken tän tohinan keskellä on myös saatu opinnäytetyö lähes valmiiksi ja huomenna onkin jo seminaari ja kypsyysnäyte. Vihdoinkin!! Tänään tein myös viimeisen työvuoron ennen lähtöä ja asiat on aika mallillaan, vaikka kovasti tuntuu, ettei enää ole aikaa tehdä niitä asioita, joita vielä haluaisi ehtiä tekemään. Ehtiihän sitä onneksi muutaman kuukauden kuluttuakin kun palaan takaisin tänne!

Multa on monesti kysytty, että miten uskallan lähteä ja miten selviän ikävästä läheisiä ihmisiä kohtaan. Pakko myöntää, että en ole antanut ikävän miettimiselle kauheasti tilaa mun ajatuksissa. Oon keskittynyt tulevaan kokemukseen ja elämykseen - siihen, mitä tää kesä opettaa mulle ja millaseksi se mahdollisesti muovaa mua ja mun ajatusmaailmaa. Täytyy ajatella itseään ja pystyä seuraamaan omia unelmiaan. :) Ihan hirveä ikävähän mulla varmasti tulee ainakin hetkittäin olemaan, mutta uskon että siitä selvitään reippaalla asenteella ja ajatuksella siitä, että pian tulen jo takaisin. Kolme kuukautta on pitkä aika, mutta se ei ole puoli vuotta eikä vuosi eikä varsinkaan loppuelämä. Kohta olen taas mun rakkaiden ihmisten luona ja kaikki jatkuu samaa rataa kuin ennenkin. Takaisin tulemista on kuitenkin vaikea miettiä just nyt, kun ajatukset keskittyy melkein kokonaan Sri Lankaan matkustamiseen ja siellä olemiseen.

Perjantaina järkättiin mulle tyttöjen kesken pienet läksiäiset ja lauantaina perheillallinen. Tällä viikolla nään vielä kavereita minkä kerkiän ja hoidan loput asiat kuntoon ennen lähtöä. Sitten vaan kamat matkalaukkuun ja menoksi. Onneksi mulla tulee ihana saattajajoukko lentokentälle asti hyvästelemään. ♥

Kuvat: Ani / naked truth

Kesä, työharjoittelu ja Sri Lanka

Oon ihan mestari unohtamaan kaikki velvollisuudet viikonlopun ajaksi, ja maanantain koittaessa monesti kaikki asiat iskee tajuntaan ihan yllättäen. Tää viikko alkoi taas tuhat asiaa mielessä. 

Kirjoitin joulukuussa tässä postauksessa mun pläneistä lähteä kesäksi työharjoitteluun  Sri Lankaan. En ookaan täällä blogin puolella sen jälkeen tästä puhunut, mutta hotellin, johon mun piti alunperin mennä, avaaminen venyy parilla kuukaudella ja mun suunnitelmat muuttuivat siinä samalla. Sain yhteydenoton toisesta kivasta hotellista Hikkaduwa-nimisestä kylästä. Nyt, kun on pitänyt sumplia kaikki alusta asti uuden hotellin kanssa, en oo vieläkään päässyt ostamaan lentolippuja ja hankkimaan viisumia. Oottelen edelleen tietoa mun harjoittelun alkamispäivämäärästä, joka pitäisi olla jo alle kuukauden päästä.

Kymmeniä kysymyksiä pyörii päässä. Mitä jos sairastun? Hommaanko paikallisen puhelinliittymän? Mitä pakkaan mukaan kolmeksi kuukaudeksi? Tulenko olemaan yksinäinen? Mitä jos joudun onnettomuuteen? Onko paikallinen työtahti liian raskas mulle?

Mua jännittää ihan hulluna jättää kaikki tutut ja turvalliset asiat muutaman kuukauden ajaksi. Mua jännittää miltä musta tuntuu, kun lennän kolmella eri lennolla täysin tuntemattomaan kohteeseen. Jännittää, miten pärjään. Mutta kyllähän mä pärjään. Tiedän kyllä saavani asiat järjestykseen, kun nyt vain saisin allekirjoitetun työsopimuksen haltuuni. Tässä on vielä paljon järjesteltävää, mutta oon kuitenkin aika luottavaisin mielin.

Aika menee niin törkeän nopeasti, että kohta jo huomaan pakkaavani tavaroita. Kohta mua tullaan hakemaan Colombon lentokentältä ja pääsen näkemään huoneen, jossa asun seuraavien kuukausien ajan. Eniten odotan kaikkea sitä, mitä opin itsestäni reissun aikana. Uutta näkökulmaa elämästä ja itsestäni sekä varmuutta siitä, että pärjään yksin vaikka toisella puolella maapalloa.

Kaikki tulee menemään just hyvin.

Kuvat: Ani / naked truth

Family member: What are you doing with your life? Me: It's a surprise

Mä valmistun ammattikorkeakoulusta tän vuoden syyskuussa, ja rehellisesti sanottuna mulle on aika epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mitä mä haluan tehdä? Mitä mä tykkäisin tehdä?

Haluaisin matkustella. Tehdä töitä ja säästää rahaa omaan asuntoon. En kuitenkaan tiedä, mitä töitä tulen syksystä eteenpäin tekemään. Mulla on kädessä restonomin tutkinto, mutta ei hajuakaan vielä, haenko täyspäiväiseksi työntekijäksi esimerkiksi johonkin hotelliin. Jatkanko vaatekauppahommia?

Kaikki vaihtoehdot ovat avoinna. Tärkeintä mulle olisi, että löytyisi sellainen oma juttu, jota teen intohimolla ja josta nautin. Työ vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun niin huomattavasti. En halua herätä jonain päivänä huomaamaan, että oon jo pidemmän aikaa tehnyt työtä, joka tuntuu pakkopullalta. On vähän ahdistavaa, että mulla ei ole vielä aavistustakaan tulevaisuudesta, mutta toisaalta uskon, että asiat järjestyvät parhain päin. Aina.

Mulle ei ole oikein koskaan ollut selvää, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa ja työkseni. Lukio oli yläasteen jälkeen ainoa vaihtoehto. Puoli vuotta lukiosta valmistumisen jälkeen aloitin ammattikorkeakouluopinnot. Hain alalle, joka vaikutti kivalta ja kiinnostavalta. Nyt, kun olen opintojen ohella jo tehnyt töitä hotellin vastaanotossa, oon saanut uutta perspektiiviä siihenkin alaan. Vaikka on huikeaa tavata ihmisiä eri puolilta maailmaa ja yrittää parhaansa tehdä heidän majoituksestaan mieluisa, hotellityöskentely voi olla erittäinkin stressaavaa. Lisäksi olen aina ajatellut, etten halua loppuikääni tehdä kolmivuorotyötä.

Ehkä kesän työharjoittelu ulkomailla valottaa mun tulevaisuuden suunnitelmia. Olen vielä nuori ja mulla on kaikki ovet avoinna. Sekään ei ole poissuljettu vaihtoehto, että hankkisin itselleni vielä jonkin aivan toisen alan koulutuksen. Tai sitten seuraan unelmiani ja lähden delfiininkouluttajaksi toiselle puolelle maailmaa. ;-)

 Onko teillä selvät sävelet tulevaisuuden suhteen? Haetteko kouluun tänä keväänä?

Kymmenen käskyä shoppailijoille

Mä oon aloittanut työnteon tosi nuorena, vasta 14-vuotiaana. On käyty läpi ilmaislehtien jakelut, puhelinmyynnit ja pitopalvelut, ja 17-vuotiaasta olin melkein kolme vuotta Hesburgerissa töissä. Muistan noihin aikoihin ajatelleeni, että olisi niin siistiä päästä seuraavaksi johonkin vaatekauppaan töihin. Elokuussa 2013 sitten aloitin pienessä Pieces-myymälässä, josta siirryin Vero Modaan ja nyt olen viime marraskuusta asti ollut yhdessä isossa myymälässä, josta löytyy naisten ja miesten vaatteiden ja asusteiden lisäksi nuorten muotia sekä urheilu- ja alusvaatteita.

Mulla tuli yksi päivä mieleen tällainen idea kirjoittaa asioista, jotka häiritsevät tai ärsyttävät ja hankaloittavat tai hidastavat myyjien työntekoa. Tietysti 99 % asiakkaista osaa käytös- ja toimintatavat ja noudattaa niitä, mutta alta löytyy myyjän näkökulmasta rustattuna 10 kohtaa, joita noudattamalla vaatekaupassa asiointi on kaikille miellyttävämpää. Näihin mainitsemiini asioihin törmää nimittäin oikeasti lähes päivittäin. Postaus on kuitenkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu, joten tätä ei pidä ottaa liian tosissaan. :)

1. Tervehdi kassalle tullessasi, oikeasti. Huiviin mumisemista ja katsetta lattiassa ei lasketa tervehdykseksi.

2. Älä tule huutelemaan kassan viereen, että "mä vaan nopeasti kysyn...", kun myyjä palvelee toista asiakasta. Siinä katkeaa ajatus eikä myyjä voi auttaa sinua, ennen kuin jonossa olevat ihmiset on palveltu.

3. Päätä ennen kuin tulet kassalle, mitä tuotteita haluat ostaa ja mitä et. Älä ala miettimään sitä kassalla, kun jono takanasi kasvaa.

4. Jos myyjä tulee avaamaan yhden käytössä olleen kassan rinnalle toisen, älä juokse jonon perältä ensimmäiseksi uudelle kassalle. Jokainen pääsee kassalle vuorollaan, ja on epäkohteliasta kiilata muut olemalla nopea ja muka nokkela.

5. Älä jätä epämääräistä vaatekasaa sovituskopin lattialle/penkille. Jos et jaksa viedä vaatteita paikoilleen (mikä olisi suotavaa), laita ne edes henkarille roikkumaan.

6. Älä huutele "myyjä, hei myyjä, haloo". Apua voi pyytää myös ystävällisesti.

7. Katso hintalappua ennen kuin tulet kassalle. Tuotteen hinta selviää siitä. Älä kerää vaatteita ostettavaksi sokeana katsoen vain hyllyillä tai rekkien päällä olevia hintakylttejä. Ne kun voivat viitata muihinkin tuotteisiin tai vaate on saattanut kulkeutua väärälle paikalle. "Se ois sitten 19,95 euroa, kiitos" "MITÄ? Siellä luki kyllä 4,95..." Niin.

8. Jos tiputat vaatteen lattialle, nosta se, please. Joku kuitenkin ostaa sen ihmisten talloman vaatekappaleenkin.

9. Jos haluat palauttaa/vaihtaa ostamasi tuotteen, tee se ajoissa ja pidä se hintalappu kiinni tuotteessa sekä kuitti mukana. Jos palautus/vaihtoaikakäytäntö on 14 päivää, silloin se on niin.

10. Kunnioita aukioloaikoja. Jos liike sulkeutuu klo 21, on kohteliasta olla ulkona liikkeestä tuohon aikaan, eikä vielä vähän sovitella ja tulla kassalle hirveän vaatevuoren kanssa klo 21:05.

Kuvat: Ani / naked truth

Don't get me wrong, tykkään hurjasti työskennellä vaatekaupassa mukavien työkavereiden, hyvän musiikin ja kivojen tuotteiden ympäröimänä. Välillä nää listaamani asiat vaan vähäsen kummastuttaa ja joskus jopa melkein naurattaa. Ja tämän ei tosiaan ole tarkoitus olla mikään valitusvirsi, vaan myyjän näkökulma tietyistä käyttäytymismalleista.

Ootteko te tehneet töitä jossain myymälässä tai vaatekaupassa? 

Pystyykö kukaan samaistumaan näihin asioihin? :D 

Sunday Talk

Sunnuntaissa on ihan omanlaisensa tunnelma. Tää on yleensä se päivä viikosta, jolloin ei ole kiire minnekään, ja koko päivän voi pyhittää voimien keräilylle ja uuteen viikkoon valmistautumiselle. Niin mä aion tehdä tänään!

Vaatekaapin siivousoperaatio, vähän koulujuttuja ja piristävä kävelylenkki. Meikittömänä peiton alla lojumista, pari jaksoa White Collaria Netflixistä. Kuppi kahvia ja banaanilettuja Nutellalla. Ei valittamista! 

Henrin entinen kämppis Tampereelta oli meillä käymässä yhden yön. Eilen tehtiin tortilloja ja katsottiin Haluatko miljonääriksi, minkä jälkeen mä vielä katsoin Seven-leffan telkkarista poikien puuhaillessa omia juttujaan. Oon oikeasti mun elämän aikana katsonut yksin leffoja ehkä kolme kertaa. Toi Seven oli muuten aika hyvä ja mielenkiintoinen leffa, jossa koitetaan päästä seitsemään kuolemansyntiin perustuvia murhia tekevän tappajan jäljille. Ei ehkä mikään mieltä ylentävin elokuva mutta suosittelen tsekkaamaan (jo nuoren Brad Pittinkin takia)!

Nyt mä alan purkaa tota vaatekaappipommia jotta joskus tulevaisuudessa voisin löytääkin sieltä etsimäni vaatteet. Ehkä saan siinä samalla jo Madridin reissulle mietittyä jotain pakattavia valmiiksi :) Huippua sunnuntaipäivää kaikille sinne ruutujen toiselle puolelle ♥

Muutos iltaihmisestä aamuvirkuksi

Mun kaverit ja perheenjäsenet tietää hyvin, etten tosiaankaan oo mikään aamuvirkku. Ehkä ennemminkin torkuttamisen maailmanmestari. Oon kuulemma tartuttanut Henriinkin tän mun pahan tavan, hehe..

Oon lukenut liian pitkien yöunien haittavaikutuksesta terveyteen, ja projektina onkin nyt koittaa kääntää tätä rytmiä vähän parempaan suuntaan. Mulla tulee monesti valvottua myöhään ja jos ei oo pakollisia menoja, saatan helposti nukkua sen 10-12 tuntia yössä. Ai kamala, kuinka paljon tunteja päivässä meneekään hukkaan, kun nukkuu ton pituisia yöunia! Liiallisen nukkumisen jäljiltä on muutenkin monesti tosi tokkurainen olo.

Oon viimeaikoina yrittänyt heräillä vähän normaalia aikaisemmin, ja vitsit miten hyvä fiilis tulee kun ehtii tehdä asioita ja saada jotain aikaiseksi ennen iltavuoroon lähtöä. Oon aina toivonut olevani vähän enemmän aamuihminen, mutta lohdullista on se, että sisäistä kelloakin pystyy kääntämään. Ja siihen mä nyt pyrin pikkuhiljaa, pienillä muutoksilla. On niin paljon kivempi herätä vähän aikaisemmin ja vaikka sängyssä näpytellä hetki läppäriä ja laittautua kaikessa rauhassa. Päivästä tulee varmasti paljon parempi, kun ei tarvitse hirveässä kiireessä hutaista meikit naamaan ja kamat kasaan!

Toivotaan, että mun pikku projekti tuottaa tulosta! Ootteko te aamu- vai iltaihmisiä?